Arvojen sota voimistunut Kanadassa
Vuosi sitten Helsingin matkamessuilla paikallisella Kanadan suurlähetystöllä oli oma osasto. Pari ammatikseen tämän maan suomalaisen imagon parissa toimivaa public diplomacy- virkamiestä oli vastaamassa yleisön kysymyksiin. Kysyin heiltä, mitä suomalaiset tietävät Kanadasta. - Jääkiekon ohella Kanadan kuvaan kuului messuyleisön puheissa luonto ja sen lisäksi ”jotain vaahteranlehdestä”, oli vastaus. Tuohon olisi ehkä lisättävä vielä yleinen käsitys Kanadasta ”eurooppalaisena maana Pohjois-Amerikassa”. Käsitys rajanvedosta etelän suuntaan ehkä voimistuikin Bushin hallinnon alkuvuosina. Kanada ei lähtenyt Irakiin ja maassa on rajantakaista parempi sosiaaliturva.
Mutta kuva mukavasta ja eurooppalaisarvoisesta Kanadasta on oikeastaan väärä. Pohjois-Amerikkalainen arvosota konservatiivien ja liberaalien välillä on Kanadassa voimistinut. Ottawassa on vallassa konservatiivien vähemmistöhallitus. Pääministeri Stephen Harperilla ei ole parlamenttienemmistöä ja hän on joutunut ottamaan huomioon oppositiopuolueiden vaatimukset. (Äskettäin konservatiivit turvautuivat demarien (NDP) tukeen . Vastapalveluksena hallitus pidensi irtisanottujen pitkäaikaistyöntekijöiden työttömyysturvaa. ) Mutta missä mahdollista, hallitus on toteuttanut konservatiivien linjaa. Kun vuosikymmenen alussa silloinen liberaalihallitus ei halunnut lähettää kanadalaisia Irakiin, konservatiivit olisivat sen ainakin opposition penkiltä puhuttuna tehneet. Parlamentin nimityspohjaista ylähuonetta hallitus myös ahkerasti täyttänyt omillaan. On mahdollista, että Kanadaan tulee konservatiivienemmistöinen ylähuone (Senaatti) jo tämän vuoden aikana. Sellainen oli viimeksi parikymmentä vuotta sitten.
Kansainvälisesti Harperin profiili nousi jo aika varhain, ranskankielisten maiden huippukokouksessa Bukarestissa. Loppujulkilausuma viivästyi Harperin vaadittua siihen lisää Israelin kannan huomioon ottamista. Koko muu frankofooniyhteisö odotteli Harperin paluuta istuntosaliin. Yhteiskuntapolitiikassa täällä kotona hallitus äänestytti uudelleen sukupuolineutraalista avioliittolaista. Siitä äänestyksestä suuri osa konservatiivejä pysyi poissa. Avioliittolain kaatuminen olisi tullut hallitukselle turha rasite. Olemmehan sentään Kanadassa, yhä.
Alueelliset asenne-erot ovat suuria. Ranskankielinen Quebec on monessa mielessä eurooppalainen. Kova kielipolitiikka hämärtää sen ulkoista kuvaa. Kanadaan muuttanut nuori suomalaisperhe sanoi, ettei voisi kuvitellakaan elämää Ontariossa (maan suurin provinssi), jossa ei ole esimerkiksi yleistä ja edullista lasten päivähoitoa. Quebecissä on. Ontarion sisällä konservatiivit eivät ole onnistuneet juurikaan esimerkiksi Toronton kaupungissa. Pronvinssipääministerinä oli kuitenkin vuosikymmenen alussa konservatiivi Harris. Lännempänä Albertassa konservatiivien kannatus on vahvaa, sieltä tulee myös pääministeri Harper. Ilmastotilanne on kiristänyt provinssien suhteita, muissa provinsseissa ei Albertan päästöiltään likaisen öljyteollisuuden haittakuluja haluttaisi koko maan maksettavaksi. Kööpenhaminan ilmastokokouksessa Kanada veti Washingtonin tuleviin linjauksiin perustuvaa odottavaa linjaa, kansainvälisen maineenmenetyksen uhallakin.
Yleinen kiinnostus politiikkaan on arvokeskustelusta huolimatta vähäistä. Vuoden 1997 parlamenttivaaleissa äänesti 67 prosenttia äänioikeutetuista. 2000 prosentti oli alle 61, 2004 64, mutta 2008 58. Kiinnostus äänestää on huono etenkin nuorissa ikäluokissa.
Tulevat Vancouverin talvikisat saivat yllättäen myös poliittisen roolin. Kanadan parlamentti joutui kenraalikuvernööri Michaëlle Jeanin päätöksellä, pääministerin ehdotuksesta, pitkälle olympialomalle. Parlamentin oli määrä palata joulutauolta 25.1, mutta nyt se pääseekin toimiin vasta maaliskuussa. Pitkä tauko suojaa hallitusta mm ikävältä julkiselta keskustelulta Afganistanista. Toisaalta pääministeri voi paistatella Kanadan mahdollisten olympiavoittojen tuomassa julkisuudessa. Jos kisoissa menee hyvin, pääministeri voi määrätä vaikkapa vaalit loppukevääksi, arvelevat paikalliset poliittiset toimittajat. Silloin, jos kaikki menee nappiin, Kanadaan voi syntyä konservatiivinen enemmistö. Silloin sisäpolitiikan painopisteet voivat muuttua rajustikin. Eli jos kohdalleen sattuu, talvikisoissa voi oheistuotteena ratketa paljon muutakin kuin urheilumainetta.
Konservatiivien ohella kaksi muuta pääpuoluetta ovat liberaalit ja demarit (New Democrats). Liberaalit valitsivat pari vuotta sitten vähän vahingossa julkisuuskyvyttömän puheenjohtajan (Stéphane Dion), hänet vaihdettiin (Michael Ignatieff), mutta tulos ei ole ollut vakuuttava. Kanadan enemmistövaalijärjestelmän takia demarien mahdollisuudet liittovaltion hallituksen muodostamiseen ovat vähäiset.
Kun Harper yritti vuosi sitten ajaa muut puolueet konkurssiin, esittämällä valtion puoluetuen lopettamista, demarit ja liberaalit sopivat kokoomushallituksesta, mutta hanke kaatui mm siihen, että pääministeri lomautututti parlamentin. Enemmistövaalimaassa kokoomushallitus herätti myös aitoa kauhistusta ajatuksenakin. Mutta silloin Harperin tulevaisuus oli todella vaarassa. Hän meni hattu kourassa kenraalikuvernöörin puheille. Viimeisimpään lomaututtamiseen oli kuulema jo riittänyt pelkkä puhelinsoitto.
Erittäin mielenkiintoinen kirjoitus.
Olin juuri parisen viikkoa Kanadassa: Toronto, Ottawa, Wakefield (kylä noin 40 km Ottawasta pohjoiseen).
Toronton keskustan arkkitehtuuri ihastutti ensi näkemältä. Rewellin City Hall on mielikuvituksellista arkkitehtuuria.
Valtaisat kerrostalot moottoritien varressa Torontosta itään kauhistuttivat ainakin ensi näkemältä. Mitä ne ihmiset tekee, miten liikkuvat? Ekologista kaupunkiasumistako?
Ottawasta itään oli loputtomia rivitaloalueita, kymmeniä kilometrejä, tuhansia kloonitaloja, aina samanlaisia. Sekö on hyvinvointia? Tuttava sanoi, että talot ovat nopeasti kyhättyjä, eivät kestä kauan, rumaa aluetta ja että kaupunki (tai alue-) suunnittelu Kanadassa on heikohkoa kun maata on ollut niin helposti tarjolla.
Käteen osui John R. Saulin kirjoja, paljon antoisampaa ja älykkäämpää kuin Jukka Relanderit tai Jari Tervot Suomessa. Viimeksi tänä aamuna junassa työmatkalla luin Saulin kirjaa Fair Country. Ehkä kirjoitan siitä tänne blogiin. (Tosin tuttava luonnehti Saulia hieman snobiksi.)
Wakefield oli oma lukunsa. Kaikki ihmiset omanlaisiaan taiteilijoita, joko oikeasti tai elämäntaiteilijoita. Jätät auton kylän keskelle, avaimet jäävät virtalukkoon, ei katoa. Asunnon ovat jäivät aina lukitsematta. Täällä Suomessa nikkaroidaan turvajärjestelyjä, ehdotellaan jalkapantoja.
Ehkä palaan näihin teemoihin sanojen ja kuvien kanssa.